YV kerääjä Ruskon seurakunnassa

YHTEISVASTUUKERÄÄJÄN MIETTEITÄ

Vapaaehtoistyöstä puhutaan nykyään paljon, koska julkishallinnolliset resurssit ovat monin paikoin niukentuneet. Vapaaehtoistyön tekijöitä siis tarvitaan lisääntyvässä määrin. Tämä koskee myös luterilaisia seurakuntia, joissa jäsenmäärä on lähes kaikkialla Suomessa vähenemässä, ja verotulot eivät enää riitä kaikkeen, mitä haluttaisiin tehdä seurakunnan tavoitteiden saavuttamiseksi.

 Mutta rajattomasti vapaaehtoistyötä tarvitaan globaalisti: vaikka äärimmäinen köyhyys on viime vuosikymmenien aikana maailmassa vähentynyt, lasketaan ihmisarvoa mitätöivissä oloissa elävien lähimmäistemme määrän olevan Maailmanpankin mukaan vielä pitkälti  yli 700 miljoonaa. Rajana pidetään tällöin 1,90 US dollarin käytettävissä olevaa rahamäärää/päivä. Hyvin aiheellisesti on keskustelunalaista, pitäisikö em. rajaa korottaa.

Kun itse olin tiedostanut nämä tosiasiat, päätin ryhtyä yhteisvastuukerääjäksi. Päätöksentekoa auttoi suuresti myös se, että kotiseurakunnassamme oli pyrkimyksenä lisätä kerääjien määrää. Koska ”kaksin on aina hauskempaa”, aloitimme keräämisen vaimoni Marjan  kanssa työparina. Tällä tavalla kerääminen on myös käytännöllisempää, kun keräystilanteessa toisella on keräyslista ja toinen ottaa rahat. Näin olemme toimineet joka vuosi.

Yhteisvastuukerääjänä toimimista helpottaa se, että tänä vuonna keräys toteutetaan jo 70:nnen kerran, ja käytännössä kaikki tietävät siitä. Kirkon Ulkomaanapu koetaan havaintojeni mukaan myös hyvin luotettavaksi avun perille viejäksi. Tämä on tärkeää, kun kaikkien järjestöjen toiminta ei välttämättä ole täysin päivänvalon kestävää esimerkiksi siinä, että varoja voi korruptoituneissa maissa joutua vääriin käsiin. Kirkon Ulkomaanavulla on kaikissa kohteissa omia henkilöitä valvomassa, että apu menee todella perille, ja koko prosessia tarkkaillaan aktiivisella tarkastustoiminnalla.

Henkilökohtaisesti en ole kokenut ovelta ovelle-listakeräystä kovin helpoksi, ja aina täytyy muistuttaa itselle, että en kerää rahoja omaan käyttööni. Omalla keräysalueellamme ’haasteellisuutta’ lisää se, että kyseessä on omakoti- ja rivitaloalue, joissa erityisesti yksityiselle piha-alueelle meneminen ei aina tunnu helpolta. Yleensä vastaanotto ei kuitenkaan ole ollut ynseä, vaikka rahaa ei olisi annettukaan. Ja kokonaisuutena yhteisvastuukeräyksessä on listakeräys tuottanut parhaan tuloksen, vaikka eri puolilla maatamme paljon järjestetään erilaisia yhteisvastuutilaisuuksia ja lipaskeräystä.

Suomessa on käteisen rahan käyttö viime aikoina vähentynyt lähes marginaaliseksi, ja tämä heikentää keräyksen tuloksellisuutta. Yleisin kieltäytymisen peruste on ollut: ”minulla ei ole yhtään käteistä rahaa”. Usein tämä varmasti on tottakin, mutta se on tietysti myös helppo tapa sanoa kerääjälle ei. Tällöin tietenkin annetaan pankkisiirtolomake, jonka monet ainakin lupaavat maksaa. Valitettavasti esiintyy myös sellaista asennetta, ettei suomalaisten tarvitse avustaa kehitysmaita. Suomihan ei esimerkiksi koskaan ole ollut siirtomaavalta. Kristillisen lähimmäisenrakkauden lisäksi vasta-argumenttina tälle näkemykselle voidaan esittää mm. se,

 että 40 % keräystuloksesta jää Suomeen.

Vaikka haasteitakin keräämisessä on, henkilökohtainen kokemukseni keräämisestä on vahvasti myönteinen: todella merkityksellinen vapaaehtoistyö tuo hyvän mielen. Ja kaikesta huolimatta hyvin monet antavat luotettavaan keräykseen iloisesti, ja jos käyttää kohtalaisenkin määrän iltoja keräämiseen, saa ainakin pientaloalueilla bonuksena runsaasti raitista ilmaa. Vasta viime vuosina olemme ottaneet käyttöön yhteisvastuuliivit, jotka erottavat kerääjät muista rahankerääjistä ja kaupustelijoista. Liivien vaikutuksen olen havainnut olevan erittäin myönteinen.

Yhteenvetona voin suositella yhteisvastuukerääjäksi ryhtymistä kaikille, joilla ei ole liikaa liikkumisrajoitteita ja jotka haluavat auttaa lähimmäisiään kaukana ja lähellä, kaiken kaikkiaan varsin helpolla tavalla.

Pauli Kariluoto

Yhteisvastuukerääjä Ruskon seurakunnasta